Battisto nauroi ja luki rahat. "Se tulee siitä, miten kauppa onnistuu," sanoi hän. "Jos jouluun asti teemme hyvää kauppaa, niin ostan hänelle schweitsiläistä muslinikangasta Bernistä, mutta me olemme jo olleet seitsemän kuukautta matkalla, emmekä ole saaneet kun sata francia puhdasta voittoa."
Sitten puhuttiin vaan yleisistä asioista; florensilaiset panivat tavaransa kokoon ja Christien teki samoin, ja sitten he ynnä veljeni lähtivät matkalle ja söivät aamiaista ulkona.
Oli ihana aamu; taivas oli selkeä, päivä paistoi ja raitis tuuli pani puiden lehdet liikkumaan. Ylt'ympärillä oli korkeat vuoret, joiden lumella peitetyt huiput hohtivat auringon valossa ja joiden rinteillä kasvoi havumetsää. Vasemmalla puolella oli Wetterhorn; oikealla oli Gigher; suoraan edessä oli Schreckhorn, joka korkeana ja mahtavana kuni hopeainen obeliski kohosi taivasta kohti. He lähtivät Wengern alppia kohti. Tie vei laakson läpi, jossa oli talo talon vieressä ja jonka läpi juoksi virta, joka vaahtoisena koskena syöksikse esiin vankeudestansa jäätiköstä. Nuo kolme nuorukaista kulkivat iloisina etupäässä, puhellen ja nauraen keskenänsä. Minun veljeni oli surullisena. Hän kulki heidän jälessänsä ja poimi pienen punaisen kukan maasta, viskasi sen virtaan ja katseli kuinka se hirmuista vauhtia riensi virran viemänä eteenpäin, niinkuin ihmisen elämä ajan virrassa. Miksi hän oli niin murheellinen ja miksi he olivat niin iloiset?
Päivän kuluessa veljeni alakuloisuus ja nuorukaisten ilo näytti yhä lisääntyvän. Viimeksi mainitut puhuivat iloisesti tulevaisuudesta ja rakensivat kauniita tuulentupia. Battisto, joka oli varsin avosydäminen, sanoi, että korkein onni, minkä hän toivoi maailmassa, oli naida Margeritan ja päästä mosaikitöiden mestariksi. Stefano, joka ei kihloissa ollut, sanoi mieluisemmin matkustavansa. Christien, joka näytti olevan onnellisin heistä, sanoi, että hänen korkein toivonsa oli vuokrata maatila Kander laaksossa ja elää yksinkertaista perhe-elämää siellä samoin kuin hänen esi-isänsä olivat eläneet. Hän kertoi, että kyllä kannattaisi soittotoosain myyjänä asua Genovassa, mutta hän puolestaan rakasti havumetsiä ja lumihuippuisia vuoria enemmän kuin kaikkia Euroopan kaupunkeja. Ja Mariakin oli syntynyt vuorimaassa ja hän ei suinkaan viihtyisi Genovassa. Näin puhellen aika kului ja päivä oli puolessa, kun he asettuivat lepäämään muutamain jättiläiskokoisten honkien juurelle.
Täällä he söivät päivällistä, Christienin pienen soittotoosan soittoa kuunnellen. Sitten he taas lähtivät matkalle ja tulivat yhä korkeammalle, missä ei alppiruusukaan enää menesty ja jäkälää vaan kasvaa vähin kivien välissä. Ainoastaan kuivaneita ja paljasta männyn runkoja näki siellä täällä, jotka vähässä määrässä autiota yksitoikkoisuutta keskeyttivät; ja korkealla, vallan vuoren huipulla, oli yksinäinen ravintola, heidän ja taivaan välillä.
Tässä ravintolassa he taas levähtivät ja joivat Christienin ja hänen morsiamensa onnenmaljaa. Christien oli erittäin hyvällä tuulella ja puristi kerta toisensa perästä toisten kättä.
"Huomen illalla," sanoi hän, "suljen hänen taas syliini! Nyt on kaksi vuotta siitä kun kävin häntä katsomassa, silloin kun kisälliksi tulin. Nyt olen ensimmäinen kisälli ja saan kolmekymmentä francia palkkaa viikossa, ja voin siis hyvästi naida."
"Kolmekymmentä francia viikossa!" toisti Battisto. "Noh hyväinen aika!
Onhan se koko suuri omaisuus."
Christienin kasvot loistivat ilosta.
"Niin," hän sanoi, "me tulemme hyvin onnellisiksi; ja — kuka tietää? — ehkä saamme koko ikämme Kander-laaksossa elää, ja kasvattaa lapsiamme meitä perimään. Oi, jos vaan Maria tietäisi, että huomenillalla tulen kotiin, kuinka iloinen hän olisi!"