Ennenkuin olimme ehtineet pari sataa kyynärää laivasta, oli vene jo monta kertaa vähällä kaatua kumoon. Mutta onneksi mr Clisfold oli tottunut kulkemaan veneellä ja vaikka hän oli vähän juovuksissa vielä, niin hänellä kuitenkin oli sen verran järkeä, että hän osasi istua vallan hiljaa. Meidän onnistui päästä siihen kulkuväylään, jonka olin mastosta huomannut, ja sitten meidän oli helppo päästä saareen.
Me tulimme rantaan pienen lahden kohdalla. Siitä asti kun lähdimme laivasta, mr Clisfold ei ollut sanaakaan puhunut, enkä minä liioin häntä puhutellut. Rantaan tultuamme minä pyysin hänen auttamaan minua tavaroita veneestä nostamaan ja kantamaan ne johonkin suojapaikkaan. Hän katsoi hyvin vihaisesti minuun, mutta teki kuitenkin mitä käskin. Me löysimme suojapuolella saarta pienen syvennyksen eli kolon maassa ja minä jätin mr Clisfoldin latomaan tavarat sinne; itse menin edelleen tarkastamaan saarta.
Saari oli noin peninkulman levyinen ja kolme peninkulmaa ympärinsä. En siellä löytänyt mitään syötävää paitsi moniaita surkastuneita kasveja, jotka kasvoivat niillä paikoin, joissa oli vähäsen multaa; muuten koko saari oli hiekkaperäinen ja kuiva. Ei sillä ollut ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää olentoa; eikä vettä, minun nähdäkseni. Korkeimmalla kohdalla seisoessani katselin, näkyisikö muita saaria, jotka olisivat asuttuja; mutta ei näkynyt mitään muuta kuin merta — ainakaan ei näin pilvisellä säällä. Kun nyt oikein olin omin silmin nähnyt kuinka autio tämä saari oli; kun muistin kuinka etäällä se oli laivain tavallisesta kulkuväylästä; ja kun ajattelin kuinka vähäsen ruokatavaraa olimme mukaamme ottaneet, niin pelko, että olimme pelastuneet hukkumasta kuollaksemme nälkään, vaikutti sen, että päätin lähteä takaisin veneellä laivaan vettä ja ruokatavaroita hakemaan. Tämä yritys oli hyvin vaarallinen, sillä taivas oli käynyt entistä pimeämmäksi ja myrsky oli taas kiihtynyt.
Mr Clisfold oli sillä välin latonut varastomme luolaan ja peittänyt sen tervavaatteella, jonka minä olin pannut tavarain yli veneessä. Kun kuljin mr Clisfoldin ohitse mennessäni rantaan, näin että hän otti viinaputellin lakkaristansa. Hän oli luultavasti pistänyt puteliin lakkariinsa silloin kuin minä mursin makuuhytin ovea. Kun hänelle kerroin aikovani mennä laivalle vielä, sanoi hän: "Te hukutte sillä matkalla ja minä saan kahta vertaa enemmän ruokavaroja." — "Niin, ja kuolette sitten vuorostanne, kun ne loppuvat," sanoin, lähtien rannalle. On kauheata ajatella sitä, mutta me emme voineet olla kohteliaat toinen toistamme kohtaan, ei edes sinä päivänä kuin yhdessä olimme haaksirikkoon joutuneet!
Minä työnsin veneen vesille ja lähdin soutamaan laivaa kohti. Soudettuani vähän matkaa, katsoin taakseni tuulen puolelle, ja näin että oli liian myöhäistä. Laiva oli kadonnut näkyvistä! Minä kohdakkoin käänsin veneen ja lähdin soutamaan takaisin saareen; juuri kun pääsin karin sisäpuolelle, edellä mainitun kanavan suuhun, nousi hirveä tuulen puuska. Vene tuli täyteen vettä ja minä suin päin mereen. Aallot kuohuivat ja loiskahtivat kallioiden yli molemmin puolin kanavaa ja vierivät kanavaa pitkin temmaten minut mukanaan. Jos tämä olisi vähän aikaisemmin tapahtunut, niin olisin joutunut meren kuohuun jälleen ja ollut hukassa, mutta nyt toinen aalto kohdakkoin seurasi ensimmäistä ja viskasi minut rannalle. Minulla oli juuri sen verran voimia, että jaksoin kaivaa käteni ja jalkani märkään hiekkaan; ja vaikka aallot tempasivat minut mukanaan veteen takaisin, en kumminkaan joutunut kauas rannasta. Ja ennenkuin kolmas aalto tuli, olin jo ennättänyt ryömiä niin korkealle rantaan, ettei se enää minuun ulottunut. Minä makasin tainnuksissa kuivalla hiekalla.
Kun tulin luolaan takaisin, jossa varastomme oli, niin mr Clisfold istui siinä kuivimmalla paikalla ja oli käärinyt tervavaatteen ympärilleen. "Ohoh!" sanoi hän, hämmästyneen näköisenä, kun näki minun, "ette siis hukkuneetkaan?" — "En," vastasin minä, "te ette saaneetkaan kahta vertaa ruokavaroja." — "Kuinka paljo saan?" kysyi hän levottomasti. "Puolet siitä mitä tässä on," vastasin minä. "Ja kuinka kauan se minulle riittää?" sanoi hän. "Ruoka voi riittää kolmeksi viikoksi, jos lisäksi hankitte mitä tässä kurjassa saaressa on syötävää," sanoin minä; "ja vesi (jos sitä juotte) riittää noin kaksi viikkoa." Tämän kuultuansa hän taas otti puteliin lakkaristansa ja joi siitä. "Minua vilustaa niin, että luuni vapisee," sanoin minä. "Ja minun on lämmin ytimeen asti," sanoi hän ojentaen tyhjän pullon minulle. Minä viskasin sen pois ja aukaisin lääkearkun, katsoakseni olisiko siellä jotain virvoketta. Arkussa oli ainoastaan kolme lääkepulloa, kaikki öljynahalla päällystetyt. Tarkemmin katseltuani, löysin vieläkin pienen pullon, joka oli kutomuksella päällystetty. Kutomukseen oli musteella kirjoitettu "paloviinaa;" ja putelli oli täynnä! Tämä löytö pelasti minun viluun kuolemasta. Minä join siitä suun täyden ja se virkisti minua niin, että minusta tuli vallan uusi ihminen; sen tehtyä minä pistin puteliin rintataskuuni. Mr Clisfold katseli minua, mutta ei puhunut mitään.
Koko ajan satoi kovasti, tuuli vinkui ja meri kuohui niinkuin vedenpaisumus olisi tulossa. Minä istuin mr Clisfoldin viereen, sentähden, että se oli kuivin paikka, ja vedin minun osani tervavaatteesta häneltä, lupaa kysymättä. Hän suuttui siitä, sillä hän oli vähän humalassa, siis siinä tilassa, jolloin mies helpoimmin suuttuu vähäpätöisestäkin syystä. Ensin hän osoitti kiukkuansa loukkaamalla minua kaikenmoisilla pistosanoilla, mutta minä en ollut niitä kuulevinanikaan. Sitten hän äkkiä rupesi puhumaan isästäni ja hänen petoksestaan, joka juuri oli ensimmäisestä päivästä jo tehnyt meistä vihamiehiä. Minusta oli häpeällistä riidellä hänen kanssaan, kun tällaisissa oloissa olimme, ja uhkasin vaan, että jollei hän lakannut siitä puhumasta, niin minä ehkä hänen pääkalloaan halkaisen. Se uhkaus vaikutti sen, että hän oli vaiti, ja olen nyt jälestäpäin iloinen siitä.
Me istuimme niin liki toisiamme, että kun hän kyyristyi nukkuaksensa ja nukkuessaankin hän vohki ja kuorsasi ihan minun korvaani. Hän nukkui hyvin rauhattomasti; vähän väliä hän kiristeli hampaitansa ja puhui unessa. Niiden sanojen joukossa, joita itsekseen mutisi, kuulin selvään isäni nimen. Tämä harmitti, mutta ei ihmetyttänyt minua, kun muistin hänen puhuneen isästä juuri ennenkuin hän nukkui. Mutta kun sitten eroitin sanat "viisi sataa puntaa," jotka sanat hän alinomaa lausui isäni nimen yhteydessä, väliin sitä ennen, väliin jälkeen, niin kävin uteliaaksi ja rupesin kuuntelemaan tarkemmin hänen puhettaan. En kuitenkaan siitä sen viisaammaksi tullut; hän kyllä puhui vielä, vaan minä en enää eroittanut mitä hän puhui.
Kun hän heräsi, niin minä kerroin hänelle, että hän oli unessa puhunut — ja hän hämmästyi kovin sitä kuullessaan. "Mistä puhuin?" kysyi hän. Minä vastasin: "Isästäni ja viidestä sadasta punnasta; ja minä tahdon tietää minkätähden te mainitsitte nämä kaksi asiaa yhtä rinnan." "En suinkaan minä niitä rinnakkain asettanut," sanoi hän hämmästyneenä, "ja mitäpä minä siitä tiedän? Minä en usko, että isänne kaltaisella miehellä milloinkaan oli niin suuri rahasumma." "Ettekö usko?" sanoin minä suuttuen; "minä voin siis ilmoittaa teille, että isäni omisti juuri niin suuren rahasumman kun hän oli minun ikäiseni — ja säästi sen — ja määräsi testamentin kautta tämän summan äidilleni, joka nyt omistaa sen, — ja, minä kysyn vielä kerta, kuinka te tulitte siitä unessa puhumaan?" Hän ei siihen vastannut, vaan rupesi puhumaan toisia asioita. "Oliko se kaikki, mikä isällenne jäi, kun velat oli maksettu?" kysyi hän. "Oletteko hyvin utelias saada tietää se?" kysyin minä. Hän vaan kysyi uudestaan: "Oliko se juuri viisisataa puntaa, ei enemmän, eikä vähemmän?" sanoi hän. "Entäs jos olisi niin ollut," sanoin minä, "mitäs sitten?" "Noh, ei juuri mitään," vastasi hän, käänsi minulle selkänsä — ja nauroi itsekseen. "Te olette humalassa!" sanoin minä. "Niin olen," sanoi hän, "se se on — minä olen humalassa" — ja hän nauroi taas. Vaikka kyllä koetin kaikin tavoin, uhkauksilla ja muuten, saada tarkempaa selkoa asiasta, en saanut häntä virkkamaan siitä mitään. Minä pidin asian mielessäni, sillä minulla on sellainen luonto, että en hevillä unohda sitä, mikä elävästi on mieleeni vaikuttanut.
Päivä kului ja myrsky yhä raivosi. Me söimme hiukan, sillä meidän oli nälkä (etenkin minun); sitten me nukuimme, ja väitimme ja riitelimme vähän väliä. Iltahämärässä tuuli vihdoin asettui, ja kun lähdin luolasta ulos katselemaan ilmaa, niin läntisellä taivaanrannalla pilvet alkoivat hajota. Yöllä tähdetkin väliin tuikkivat pilvien välitse, vaikka mustat, paksut pilvet vielä ajelehtivat taivaalla. Aamupuolella yötä vasta minä nukuin ja silloin oli jo myrsky lakannut, vaikka meri vielä kuohui yhtä hurjasti kuin päivälläkin.