"Ja kiittäkäämme Luojaa, hyvät ystävät!" huudahti kapteeni ilosta hehkuvin silmin, "kiittäkäämme Luojaa, joka saattoi Tom Pettiferin suojelukseksi aurinkoa vastaan panemaan hattuunsa Tregarthenin kirjoittaman lehden — sillä tässä se on!"
Kapteeni samassa riisti mr Pettiferin hatusta kirjanlehden, joka tosin oli hyvin kulunut, mutta kuitenkin niin eheä, että kirjoitus oli selvä; ja sitten hän lyödä läjähytti polvellensa niin kovasti, ettei mokomaa lyöntiä olleet läsnäolijat ennen kuulleet.
"Neljännes yli viisi," sanoi kapteeni katsoen kelloansa, "ja siis yhteensä kolmekymmentä kolme ja neljännes tuntia, se oli joutuisa matka, totta tosiaan!"
Kuinka iloiset ja onnelliset kaikki olivat, kuin rahat annettiin Tregarthenille; kuinka Tregarthen kohta antoi kaikki rahat tyttärellensä; kuinka kapteeni otti toimeksensa ilmoittaa Dringworth ja kumppanille, että heidän entinen kirjurinsa oli viaton; kuinka Kitty tuli sijaan ja kuinka häät määrättiin kohta vietettäväksi, siitä ei liene tarpeellista kertoa. Eikä liioin siitäkään kuinka Kitty ja nuori kalastaja menivät kotia postikonttooriin ilmoittamaan, että kapteeni piakkoisin oli tuleva sinne ja että hän oli mahtava mies, joka oli tehnyt heidät kaikki onnellisiksi, ja kuinka he sitten lähtivät pois, jotta kapteeni voisi vallan yksin ja vapaasti edeltä valmistaa äitiä ja puolisoa siihen suureen onneen, joka heille oli tuleva. Kuinka kapteeni tätä tointa toimitti, siitä on meidän lyhyesti kertominen.
Hyvin iloisella mielellä kapteeni avasi mrs Raybrockin huoneen oven ja astui huoneesen, jossa emäntä nuoren lesken kera oli, ja sanoi:
"Saanko luvan tulla sisään?"
"Saatte varsin kernaasti, kapteeni Jorgan!" vastasi vanha rouva. "Teitä kohdeltiin hyvin pahasti täällä viimein, mutta emme silloin asiata tunteneet. Minä pyydän anteeksi nyt."
"Älkää sitä tehkö," sanoi kapteeni, "sillä minä en sitä salli. Niin, toden totta!" Näin puhuessaan kapteeni nosti itselleen tuolin tulen ääreen ja istui molempain vaimoin välille. "Ei minulla ikipäivinäni ole ollut niin paha olla, kuin silloin! Niin, tuota, — tiedättekö mitä! Minun olisi tehnyt mieleni kieltää tuttavuuttani itseni kanssa — niinkuin entinen kauppias minun maassani, joka, tappiolle jouduttuansa, sanoi itsellensä: 'Kuulepas veli kulta! Minä en milloinkaan enää sinua puhuttele.' Eikä hän puhutellutkaan, vaan rupesi ostroni-kolonian jäseneksi ja käänsi kertomataulun niiden kielelle. Se on vallan totta. Jos sitä epäilette, niin mainitkaa siitä ensimmäiselle ostronalle, jonka saatte käsiinne, niin saatte nähdä tokko se sitä valheeksi väittää."
Kapteeni otti lapsen äidin sylistä ja pani sen polvelleen istumaan.
"Se ei ensinkään minua ujostele nyt, näettekö! Se tietää, että minä lapsia rakastan. Minulla on lapsi, ja se on tyttö ja minä laulan sille väliin ja kerron tarinoita."