"Mitä te kerrotte?" kysyi Margareta.
"Tarinoita merimiehistä, jotka luullaan hukkuneen ja jotka tulevat takaisin kun ei enää uskalleta odottaakaan."
Kapteeni hypitteli lasta polvellaan, katseli miettiväisesti tuleen ja laulaa hyräili hiljaa, sillä hän huomasi, että Margareta oli lakannut neulomasta ja katseli häntä.
"Niin," sanoi kapteeni, yhä valkeaan katsellen. "Minä sepitän tarinoita ja kerron niitä lapselleni. Tarinoita haaksirikkoon joutuneista laivoista, autioista saarista ja pitkistä ajoista, jotka kuluvat ennenkuin haaksirikkoon joutuneet saapuvat takaisin sivistyneihin maihin."
Huoneessa ei ollut muuta valoa, kuin takassa palavan valkean valo; oli jo pimeä ulkona ja tähdet alkoivat toinen toisensa jälkeen tuikkia taivaalla. Kapteeni tunsi, että Margareta taukoomatta häntä katseli, ja katsoi viisaimmaksi yhä edelleen katsella valkeaan.
"Niin, minä sepitän tarinoita," sanoi kapteeni. "Minä kerron kuinka Jumalan armollisen johdon kautta veljet jälleen tapaavat toisensa; kuinka pojat onnellisesti tulevat takaisin äitiensä luo — miehet vaimojensa luo — isät jälleen nousevat meren syvyydestä ja palajavat pienten lastensa tykö."
Margareta koski kapteenin käsivarteen ja tämän täytyi silloin katsoa häneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Margareta oli polvillaan kapteenin edessä ja tuki äitiänsä, joka myöskin oli polvillaan.
"Mikäs on?" kysyi kapteeni. "Mikä teidän on?"
Molemmat vaimot itkivät ja kapteeni tuli hyvin liikutetuksi.
"Margareta," sanoi hän, "te olette kestäneet onnettomuutenne hyvästi.
Voisitteko kestää onnea yhtä hyvin, jos se tulisi osaksenne?"