Aikaisemmin mainittujen rakennusten lisäksi oli pyhässä palatsissa lukematon määrä kappeleita ja rukouskammioita, joissa hurskaat bysanttilaiset rukoilivat oikeaoppisen kirkon tunnetuimpia pyhimyksiä. Sitäpaitsi oli muita palatseja, joista eräänkin Justinianus oli korjauttanut hyvin ylellisesti. Oli katettuja pylväistöjä ja käytäviä, joitten välityksellä hallitsijan asunto oli yhteydessä toiselta puolen Sofian kirkon, toiselta upean Kathismaparvekkeen kanssa, josta hovi katseli hippodromin näytäntöjä. Tällä tavoin oli pyhä palatsi, valtakunnan valtiollinen keskus, läheisessä yhteydessä bysanttilaisen maailman kahden kiinnekohdan kanssa, nimittäin uskonnollisen elämän keskipisteen, suurkirkon, ja sirkuksen kanssa, jonka areenalta kuului joka päivä äänekästä hälinää ja jossa kaikkivaltias kansa ilmaisi tahtonsa.
Kokonainen pieni kansa, enemmän kuin kymmenentuhatta henkeä, asui tässä palatsirakennusten muodostamassa kaupungissa. Siellä asuivat keisarin kamaripalvelijat, joille oli uskottu ruhtinaan henkilökohtainen palvelus, ne palvelijat, joitten oli tarjoiltava pöydässä, vestitorit, jotka toimivat vaatevarastojen hoitajina, silentiaarit, joitten oli valvottava hiljaisuutta keisarin huoneitten ulkopuolella olevissa käytävissä, arkkivaarit, jotka tekivät virkaylennysehdotuksia, referentit, jotka ottivat vastaan anomuksentekijöitä, kirjurit, jotka huolehtivat kirjevaihdosta, kokonainen kirjava maailma virkailijoita ja eunukkeja, jotka kaikki tottelivat ylimmän hovimenojenohjaajan käskyjä. Siellä oli keisarinnan hovikunta, jonka valvonta kuului ylihovimestarittarelle, mutta vieläkin enemmän keisarinnalle, joka jätti itse palvelijoilleen, kamarineidoilleen ja eunukeilleen ne palvelusmerkit, jotka ilmaisivat kullekin hänen oman tehtävänsä. Siellä oli keisarillisen tallin henkilökunta, jonka oli toteltava tallimestaria, oli joukko siviilivirkamiehiä, jotka työskentelivät keisarillisessa kansliassa korkean päällikkönsä valvonnan alaisina. Siellä oli henkivartijoita, renkejä ja vahteja, oppineita ja toimentavoittelijoita, loistaviin univormuihin puettuja paraatijoukkoja, jotka kauniine pukuineen, pitkine valkeine tunikoineen, joitten päällä kultaiset ketjut välkkyivät, Kristuksen nimikirjaimin koristettuine kultakilpineen, punaisten töyhtöjen koristamine kultakypäröineen, kullalla kirjailtuine keihäineen ja pitkine kallisarvoisine miekkoineen saivat aikaan loistavan vaikutuksen kaikissa juhlatilaisuuksissa. Siellä olivat spatariot, keisarilliset aseenkantajat, ja ekskubitorit, kaartinsotilaat, joilla oli olallaan peloittava kaksiteräinen kirves. Siellä olivat ovenvartijat, keisarilliset airueet, vahtimestarit, kamarineidot, hovinaiset, suunnaton ja kirjava ihmisjoukko, jonka ylivalvonta — mikä muuten oli melkoisen vaikea tehtävä — kuului major domukselle, hovimestarille. Ja kaikkien näitten lisäksi siellä oli kirkonpalvelijoita, pappeja ja munkkeja, joista useimmat asuivat keisarin palatsissa ja joitten sivistymätön käytös ja likaiset riekaleet olivat räikeä vastakohta tuon ankarasti tapoja noudattavan ja korkeasti sivistyneen hovin hienostuneen loiston rinnalla.
Koko tämän loistavapukuisen joukon jakoi juhlamenojen ohjaaja, käyttäytymiskysymysten ylin makutuomari, monimutkaiseen arvojärjestykseen lisätäkseen sillä lailla keisarillisten juhlien ja juhlakulkueitten loistoa ja vaihtelevaisuutta. Joka päivä oli uusia juhlallisuuksia. Vuoden alussa suvaitsi keisari toisinaan vanhojen roomalaisten perintätapojen mukaisesti esiintyä konsulinarvon kantajana. Istuen selkänojattomalla tuolilla, jollaisia ennen Rooman korkeammat virkamiehet ja sittemmin keisarit käyttivät, sekä yllään roomalaisten konsulien puku, hallitsija otti eräässä palatsinsa salissa juhlallisen näköisenä vastaan alamaistensa kunnioituksen osoitukset. Hän kuunteli senaatin onnentoivotuksia, kaunopuhujien ylistyksiä, hän katseli hovivirkailijoiden pitkää ja äänetöntä ohimarssia, ja kaikille hän jakoi siselöityjä hopea-astioita, norsunluisia kirjoitustauluja, kultarahoja, joita oli koottu koreihin hänen jalkainsa juureen, erilaisia lahjapalkkioita kunkin oman arvoasteen mukaan. Airuet ilmoittivat tämän jälkeen, milloin varsinaiset konsulijuhlallisuudet alkoivat. Silloin lähti juhlakulkue univormujen ja aseitten välkkyessä monien salien lävitse Augusteoniin, kirkkoon, Kapitoliumiin, ja triumfivaunuissa seisova keisari ajoi kansan riemuitessa ja sotilaitten laulaessa tulipunaisella silkillä ja kallisarvoisilla matoilla koristettuja katuja, joille oli siroteltu kukkia.
Toisinaan taas oli suuressa konsistoriumissa juhlallisia vastaanottoja, jolloin keisari julkaisi uudet nimitykset ja virkaylennykset sekä jakoi arvomerkit. Siellä otettiin vastaan barbaarikuninkaat, jotka usein tulivat puolisoineen ja lapsineen osoittamaan Justinianukselle kunnioitustaan ja joitten omituiset ja maalaukselliset puvut kiihoittivat kovasti kansan uteliaisuutta. Sitäpaitsi saapui ulkomaalaisia lähettiläitä, jotka toivat lahjoja ruhtinailtaan; ja jotta saataisiin nämä barbaarit sokaistuiksi ja heidän kehittymättömiin aivoihinsa painetuksi voimakas ja vakaava muisto Bysantin mahdista, noudatettiin näissä tilaisuuksissa kaikkea mahdollista hienostuneisuutta, loistoa ja monimutkaisia hovitapoja.
Portilta aina sisälle konsistoriumiin asti muodostivat vahtipalveluksessa olevat paraatipukuiset sotilaat kunniakujan, ja lähettiläiden kulkue vaelsi liehuvien moniväristen lippujen, välkkyvien keihäitten ja paljastettujen miekkojen välitse vakaavan suurten salien läpi. Vastaanottosalissa odotti heitä keisari liikkumattomana ja juhlallisena henkivartijoiden, eunukkien ja korkeitten ylimysten ympäröimänä istuen valtaistuimellaan kahden voitonjumalattaren välissä, jotka pitivät laakeriseppeleitä hänen päänsä yläpuolella. Äkkiä kuuluu toitotus; silkkiverhot vedetään syrjään, kuorot virittävät laulun soittimien säestäminä; kolme kertaa lähettiläät heittäytyvät maahan, kunnes hallitsija antaa heille merkin nousta. Sen jälkeen keisarille ojennetaan lähettiläitten tuomat kallisarvoiset ja harvinaiset lahjat, ja juhlamenojen ohjaajan säännöstelemänä alkaa keskustelu lyhyen kaavan mukaan arkipäiväisesti, virallisesti ja kopeasti. Sitten seuraa ateria, jolloin keisarillinen viinikellari tyhjentää aarteensa keisarin ulkomaalaisia vieraita varten. Nämä ovat avaareja, joilla on karkeat kasvonpiirteet ja pitkät käärmemäiset hiuspalmikot, hunneja, joilla on pitkinä suortuvina riippuva tukka, valtavat viikset ja lanteitten kohdalta ruumiinmukaiset housut, puolialastomia abyssinialaisia, jotka ovat somistautuneet barbaarimaisilla koristuksilla, ruskeita arabialaisia ja notkeita iberialaisia. Kaikille hallitsija jakaa runsain mitoin lahjoja, kunniamerkkejä ja kauniita sanoja. Siitä hän varsinkin iloitsee, jos voi kääntää heidät oikeaoppiseen kristinuskoon ja siirtyä heidän kanssaan palatsin vastaanotosta kastetilaisuuteen Sofian kirkkoon, jossa keisari itse suvaitsee olla vastakääntyneitten kristittyjen kummina.
Pyhässä palatsissa oli siis Bysantin hallitsijain julkinen elämä alusta loppuun asti pienintä yksityiskohtaa myöten tarkkojen sääntöjen määräämä. Kuitenkin saattoi silloin tällöin joukko odottamattomia ja vähemmän sääntöjen mukaisia tapauksia olla arvaamattomana ja huomiotaherättävänä vaihteluna ankaroitten hovisääntöjen kahlehtimassa elämässä.
Erakko Maras oli niitä egyptiläisiä munkkeja, jotka olivat niin kiihkomielisiä ja haaveellisia, etteivät ottaneet huomioon mitään hienotunteisuussyitä, milloin luulivat joutuneensa jumalallisen innoituksen valtaan. Vainojen aikana oli hänen pakko lähteä luostarikopistaan, jolloin hän suuntasi matkansa Konstantinopoliin ja astui rohkeasti Justinianuksen ja Teodoran eteen. Jo hänen puheensa olisi herättänyt tarpeeksi kummastusta palatsissa. Hänellä oli yllään puku, joka oli kirjavista tilkuista, sekä samanlainen viitta.
Molemmat vaatekappaleet olivat niin likaiset ja rähjäiset, etteivät olisi kelvanneet köyhimmälle heittiöllekään, vaikk’ei tällä olisi ollut mitään muuta ruumiinsa verhoksi, niinkuin se historiankirjoittaja mainitsee, joka kertoo tästä.
Maraksen puhetapa oli vieläkin huomiotaherättävämpää kuin hänen ulkoasunsa. Hän syyti hallitsijaparia vastaan sellaisia häväistyksiä, ettei kronikankirjoittaja kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan uskalla toistaa hänen julkeita haukkumasanojaan, jotka olivat niin karkeita ja raakoja, etteivät tavalliset ihmiset olisi mitenkään sietäneet niitä. Mieltäkiinnittävää asiassa oli se, että Justinianus ja Teodora kuuntelivat ihailtavan kärsivällisesti tätä miestä, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota kruunun loisteeseen eikä purppuran upeuteen. Heidän mielensä oli täynnä kunnioitusta tätä munkkia kohtaan, joka lausui arvostelunsa niin peittelemättä, ja he selittivät, että hän oli suuri filosofi. Kaiken lisäksi näyttää keisari luvanneen noudattaa hänen neuvoaan, ja keisarinna tahtoi pitää hänet luonaan palatsissa keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista.
Zooras oli toinen munkki, jota oli samoin kuin Marastakin vainottu uskonsa vuoksi. Hänkin piti velvollisuutenaan lähteä muutamien opetuslastensa kanssa pääkaupunkiin uhmaamaan tyrannia kasvoista kasvoihin. Kun Justinianus oli ottanut hänet hyvin vastaan ja kehoittanut häntä esittämään mielipiteitään kokoontuneille piispoille, alkoi hän tietysti syytää kirouksia sitä ruhtinasta kohtaan, joka vainosi Jumalan kirkkoa, vuodatti uskollisten verta ja kannatti Kalkedonin kerettiläistä kirkolliskokousta.