Aina yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen ylisti bysanttilainen muistitaru paitsi hänen ruumiinsa kauneutta ja kasvojensa ihanuutta myöskin hänen sielunsa puhtautta, hänen jaloja tapojaan ja erinomaista ymmärrystään, joka erotti hänet kaikista muista sen ajan nuorista naisista. Pelkäämättä edes vetoamistaan Konstantinuksen hurskaaseen äitiin, pyhään ja autuaaseen Helenaan, piti sama muistitieto Teodoraa, erään kunnianarvoisan pyhimystarujen kirjoittajan sanoja käyttääksemme, »soveliaana astiana, joka voi ottaa vastaan kaikki Jumalan lahjat». Samalla tavoin kertovat slaavilaiset tarinat kahdenneltatoista ja kolmanneltatoista vuosisadalta, sen lisäksi että ylistävät hänen ihmeellistä kauneuttaan, hänen olleen hienostunein ja sivistynein kaikista naisista. Syyrialaiset tarinat imartelivat häntä vieläkin enemmän. Haluten osoittaa ihailuaan kirkkonsa korkealle suojelijattarelle kahdennentoista vuosisadan monofysiitit lahjoittivat Teodoralle isäksi sen miesrahjuksen sijasta, joka vartioi karhuja hippodromissa, hurskaan vanhuksen, kenties senaattorin, joka tunsi lämmintä myötämielisyyttä lahkonsa opinkappaleita kohtaan. Lisäsivätpä he vielä, että kun Justinianus kuultuaan nuoren naisen kauneudesta ja älykkyydestä tuli pyytämään hänen kättään, kelpo isä antoi suostumuksensa tähän avioliittoon perintöruhtinaan kanssa vain sillä ehdolla, ettei Justinianus koskaan pakottaisi Teodoraa hyväksymään Kalkedonin kirkolliskokouksen kirottua päätöstä. Lopulta levisi hänen maineensa aina länsimaitten etäisiin luostareihin asti. Eräs yhdennentoista vuosisadan historiankirjoittaja, Aimoin de Fleury, kertoo, että kaksi nuorta miestä, Justinianus ja Belisarius, joita liitti toisiinsa lämmin ystävyyssuhde, tapasi eräänä päivänä kaksi sisarusta, Antonian ja Antoninan, jotka polveutuivat »amatsoonien suvusta» ja jotka jouduttuaan bysanttilaisten vangeiksi oli pakotettu harjoittamaan eräässä epäilyttävässä talossa häpeällistä ammattia. Belisarius rakastui toiseen, Justinianus otti toisen, ja tämä viimeksimainittu sisar, joka oli ennustajattarelta saanut tietää rakastajansa tulevista kohtaloista, taivutti Justinianuksen lupaamaan, että tämä ottaisi hänet puolisokseen, jos joskus pääsisi keisariksi. Sen jälkeen suhde rikkoontui Justinianuksen annettua ensin lupauksensa takuuksi Antonialle sormuksen. Kului vuosia ja ruhtinaasta tuli keisari. Eräänä päivänä nähtiin palatsin portilla kallisarvoisiin vaatteisiin puettu harvinaisen kaunis nainen, joka pyysi päästä keisarin puheille. Kun hänet oli opastettu hallitsijan eteen, ei tämä aluksi tuntenut naista, mutta Antonia näytti sormusta ja muistutti hänelle vannotuista valoista, jolloin Justinianus, jonka rinnassa entinen rakkaus oli uudelleen syttynyt, ei epäröinyt huudattaa kaunista amatsoonia keisarinnaksi. Kansa ja senaatti, lisää kirjoittaja, hämmästyivät jonkin verran tästä odottamattomasta avioliitosta, mutta tyytymättömät saatiin vaikenemaan henkensä menettämisen uhalla, ja enemmittä hankaluuksitta Antonia sai olla Justinianuksen rinnalla valtaistuimella.

On helppo tuntea tässä kuvauksessa Teodoran tarina. Näissä kertomuksissa vilahtaa aina esiin niitä aineksia, joita ajan juorujuttuihin saatiin keisarinnan merkillisistä kohtaloista. Mutta jos kohta legenda, olipa se hyvä tai huono, lempeä tai ankara, ei voikaan vaatia kannatusta historialta, täytyy sen kuitenkin katsoa sisältävän eräitä oleellisia piirteitä Teodoran nuoruudesta. Kun Efeson piispa Johannes, joka tunsi hänet hyvin, tosin jonkin verran karkeasti, mutta ilmeisestikään ei moittien, nimittää häntä »porttolan Teodoraksi», todistaa hän yhdellä ainoalla sanalla saman seikan, jonka Prokopios on kertonut monisanaisesti. On todellakin mahdotonta uskoa Teodoran olleen hyveellinen ja siveä nuoruusvuosinaan. Ennen sitä päivää, jolloin hän tapasi Justinianuksen, ja ennenkuin hänestä tuli keisarinna, hän oli ollut kurtisaani, vähäpätöinen tai kuuluisa — se merkitsee vähän — vieläpä katuvainenkin kurtisaani. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä ei merkinnyt paljoa hänen aikanaan, sekä että Teodora keisarinnana hyvinkin pian unohti sen kurtisaanin, joka hän mahdollisesti oli ollut.

TOINEN OSA

KEISARINNA TEODORA

BYSANTIN PYHÄ PALATSI

Länteen Sofian kirkosta, hippodromin ja meren välissä, sen kukkulan huipulla ja rinteillä, joka viettää aina Marmarameren rantaan asti, kohosi kuudennella vuosisadalla bysanttilaisten keisarien palatsi. Se ei ollut niinkuin meidän uudenaikaiset kuninkaalliset linnamme vain enemmän tai vähemmän loistelias rakennus, joka jonkin yleisen aukion varrella levittää näkyviin muhkeaa julkisivuaan ja tasasuhteisia ääriviivojaan. Muistuttaen ottomaanisten sulttaanien vanhaa Seraljia ja Moskovan tsaarien Kremliä bysanttilainen keisaripalatsi sulki valtavien ulkomuuriensa suojaan joukon eri tarkoituksia varten pystytettyjä rakennuksia, vastaanottosaleja ja kirkkoja, kylpylöitä ja hippodromeja, luostareita ja kasarmeja, juhlahuoneistoja ja yksityisasuntoja, korkeita avonaisia pengermiä, joista oli laaja näköala merelle ja yli Aasian rannikon. Se oli oikea upeitten rakennusten kokoelma, mutta ne olivat kukin jollakin tavoin eristettyjä toisistaan, ja niitten välillä levisi marmorilla laskettuja pihoja, pitkiä käytäviä, portaita, vieläpä sitruunapuumetsiä ja suuria kukkapuutarhoja, jotka ulottuivat melkein meren rantaan asti. Se oli kuin itsenäinen kaupunki keskellä pääkaupunkia, silmää kiehtova ja salaperäinen. Se kätki vihreitten puittensa varjoon puistomajansa ja huvihuoneensa ja oli täysin suljettu kaikelta melulta ja ulkopuolisten uteliailta katseilta. Se oli ihana ja luoksepääsemätön turvapaikka, jossa viihtyivät mukavuus ja komeus ja ne loisteliaat hovitavat ja sekavat juonittelut, jotka muodostivat Bysantin keisarin hovielämän.

Mikään ei vetänyt vertoja pyhän palatsin rikkauksille, loistolle ja valtavalle ylellisyydelle. Augusteon torille avautuvasta raskaasta kupariportista päästiin eteishalliin, jonka Justinianus oli rakennuttanut uudelleen. Se oli hienostuneen rakennustaiteen ja upean koristeellisen loiston todellinen ihmeteos. Korkean kupukaton alla, joka kaartui pyöreän rakennuksen ylitse, sekoittivat monivärinen marmori ja kultamosaiikki yhteen häikäisevät värisointunsa, lattialla kiertyivät toisiinsa porfyyri, jaspis, serpentiini, onyksi ja helmiäinen ihmeellisin mutkin muodostaen kallisarvoisen maton, joka oli kuin purppurakukkia täyteen siroteltu vihreä nurmi. Seinillä esitettiin mosaiikkitauluissa keisarin voittoja, sotapäälliköt toivat hallitsijan eteen voitettuja kuninkaita ja valloitettuja kalleuksia, ja keskellä juhlapukuisia hovimiehiä ja senaattoreja, jotka palvoivat hallitsijaa kuin jumalaa, näkyi hovipukuinen Teodora, joka seisoi puolisonsa rinnalla. Kauempana, vahtihuoneitten toisella puolella, oli valtava Consistorium, joka ei suinkaan ollut vähemmän komean näköinen. Se oli valtaistuinsali, jossa pidettiin hovin julkiset juhlakutsut ja jossa keisari otti vastaan vieraitten hallitsijain lähettiläät ja lahjat. Sinne pääsi kolmesta norsunluisesta ovesta, joita koristivat ihmeelliset silkkiverhot, ja niitä vastassa oli toisella puolella kolme siselöidystä kuparista valmistettua ovea. Seinät välkkyivät jalosta metallista, lattiaa peitti upea matto. Huoneen perällä näkyi korokkeella, jonne noustiin kolmea porfyyriporrasta myöten, kahden voitonjumalattaren välissä, jotka seisoivat siivet levitettyinä ja laakeriseppeleet käsissään, keisarin valtaistuin. Se oli ylen määrin koristettu kullalla ja jalokivillä, ja sitä kattoi neljän pylvään kannattama kultakupooli.

Tämän rakennuksen vieressä oli suuri Triclinium, jossa juhlapäivinä nautittiin ateria. Sellaisissa tilaisuuksissa pantiin purppuraliinojen peittämille pöydille se ihana pöytäkalusto, jonka Justinianus oli teettänyt. Siihen kuului kallisarvoisia jalokivistä välkkyviä maljakoita ja kultavateja, joitten voitokkaita taisteluita esittävien kohokuvien joukossa näkyi myös keisarin muoto. Huoneen sisustuksen loisteliaisuus, pukujen kauneus ja kestityksen harvinainen hienous oli niin verratonta ja ainutlaatuista, että ne barbaarit, jotka olivat päässeet keisarin puheille tai jotka oli kutsuttu keisarin ruokapöytään, häikäistyivät, hämmästyivät ja luulivat — erään senaikuisen runoilijan sanojen mukaan — joutuneensa suoraan taivaaseen astuttuaan palatsin kynnyksen ylitse.

Eteissalin yläpuolella, yhteydessä sen kanssa monien pihojen, käytävien ja suurten, suoraan taivaanlakea kohti nousevien portaitten välityksellä, oli kukkulalla kaksikerroksinen Daphnepalatsi korkeine pengermineen. Suunnattomat pohjarakennukset, joitten rauniot vielä tänä päivänäkin herättävät ihailua, tasoittivat maan luonnollisen kaltevuuden ja kannattivat kunnioitusta herättävää päärakennusta. Alimmassa kerroksessa asustivat keisarin hovin lukuisat palvelijat, ylemmissä kerroksissa oli juhlasaleja ja kuvapatsaitten kaunistamia pitkiä käytäviä, joista oli ihana näköala yli puutarhojen, ja meren. Vielä kauempana, vielä täydellisemmin puitten varjoon ja viileyteen eristettyinä olivat hallitsijaparin yksityishuoneet, salaperäinen Gyneceum, naisten rakennus, jossa asui naisia ja eunukkeja ja joka oli keisarinnan yksityiselämän tyyssija. Siellä punottiin valtiollisia ja lemmen juonia, siellä koettiin hämärän peitossa ihmeellisiä ja harvinaisia seikkailuja, katsoipa itse keisarikin usein parhaaksi olla tietämättä mitä siellä tapahtui. Kun kirkkoisät vuonna 536 erottivat Konstantinopolin patriarkan epäiltynä harhaoppisista mielipiteistään, ja Justinianus uhkasi pannaan julistettua ylipappia epäsuosiollaan, Teodora tarjosi rohkeasti suojatilleen turvapaikan tässä palatsissa pelastaakseen hänet vainoojilta. Kaksitoista vuotta patriarkka asui palatsissa, jossa häntä eivät tunteneet muut kuin hänen kaksi kamaripalvelijaansa, jotka keisarinna oli määrännyt hänen käytettävikseen. Kaikki, Justinianus muitten muassa, luulivat hänen kuolleen tai kätkeytyneen johonkin etäiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Hämmästys olikin yleinen, kun keisarinnan kuollessa huomattiin, että mies oli elänyt hurskasta elämäänsä kaikessa rauhassa ja turvassa keisarin palatsin naisten rakennuksessa käyttäen aikansa kokonaan lihankidutuksiin ja rukouksiin.