2

KEISARINNAN ELÄMÄ

Harvoin lienee kukaan syntyperäinen hallitsijatar osannut antaa enemmän kuin Teodora arvoa niille monille ilon aiheille, rikkauden nautinnoille ja pienille ylpeyden tyydytyksille, joita korkeimman vallan käyttö voi suoda. Hän oli aina rakastanut loistoa ja ulkonaista komeutta, ja Pyhässä palatsissa hän vietti mitä hienostuneinta ja loisteliainta elämää. Hän hankki itselleen upeasti kalustettuja huoneita, loistavia pukuja ja häikäiseviä koristuksia. Varsinkin henkilökohtaiseen kauneuteensa hän kohdisti keskeytymätöntä ja tarkkaa huolenpitoa. Jotta hänen kasvonsa näyttäisivät levänneiltä ja virkeiltä, hän piti päivälläkin tiheään pieniä lepohetkiä, ja säilyttääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi usein lepäillen sen jälkeen pitkät ajat. Se oli luonnollista keimailua ja miellyttämishalua, joka on aina vireillä hänen tapaisessaan naisessa. Sitä paitsi se oli valtioviisasta varovaisuutta. Teodora tiesi liiankin hyvin, että hänen kauneutensa oli varmin hänen vaikutusvaltansa takuu.

Hänen ruokapöytänsä oli samoin aina katettu mitä hienoimmin. Samaan aikaan, jolloin Justinianus harrasti erikoisen yksinkertaista elintapaa, ei juonut koskaan viiniä, söi vähän ja tyytyi tavallisesti pieneen vihannesannokseen, lähtipä toisinaan pöydästä koskematta ollenkaan esillä olevaan ruokaan sekä antoi joskus kulua monta päivää ja yötä maistamatta mitään ravintoa, vaati Teodora joka ateriakseen mitä herkullisimpia ruokia ja vaihtelevimpia juomia. Hän oli erittäin tarkka valtansa ulkonaisista merkeistä. Hän vaati itselleen hovia, seuranaisia, vahteja ja saattueita. Todellisen nousukkaan tavoin hän noudatti tarkoin monimutkaisia hovisääntöjä, vieläpä lisäsikin niitä. Keisarin puheille pääsivät kaikki; hän ei kieltänyt ketään saapumasta vastaanotoilleen eikä suuttunut pikku erehdyksistä, jos joku sattumalta asettui väärälle paikalle tai puhutteli häntä toisin, kuin hovisäännöt olisivat sallineet, keskustellen tuttavallisesti puheillepyrkijöitten kanssa ja rohkaisten heitä vastaamaan. Teodora sitävastoin noudatti äärimmäisen tarkoin hovitapojen vaatimuksia. Teatterivuosiltaan hänessä oli säilynyt mieltymys näyttämöasentoihin, mutta ennen kaikkea hän halusi, ylpeä kun oli, korostaa omaa arvoaan ja erikoisesti teroittaa erotusta itsensä ja toisten välillä, ja varmaankin hän salaa nautti nähdessään purppurakenkiensä juureen kumartuneena niin monta mahtavaa miestä, jotka olivat ennen kohdelleet häntä varsin tuttavallisesti.

Jo monta vuosisataa aikaisemmin oli keisarin hovissa otettu käytäntöön paljon monimutkaisemmat hovitavat kuin ensimmäisten keisarien aikuiset olivat olleet. Justinianuksen hallitessa kehittyi hovielämä yhä enemmän varsinkin Teodoran vaikutuksesta. Samoin kuin myöhemmin Ludvig XIV Versailles'ssa halusi tämä hallitsijapari nähdä palatsissaan aina saapuvilla eteviä ylimyksiä ja korkeita virkamiehiä; ja tietystikin siellä tungeskeltiin, koska palatsi oli kaiken keskus, jossa käsiteltiin monenlaisia suuria kysymyksiä, jossa hovisuosiolla oli alkunsa, ja josta oli suorastaan vaarallista pysyä loitolla. Mutta äärimmäisen jyrkät käyttäytymistavat säännöstelivät hallitsijan ja hoviväen keskinäiset suhteet. Entisaikaan oli voitu verraten helposti lähestyä ruhtinasta henkilökohtaisesti, mutta nyt täytyi mukautua sekä käytöksessä että puheessa hovisääntöjen vaatimusten mukaan. Kun senaattorit ennen saapuivat keisarin luokse, ei patriisien tarvinnut muuta kuin oikea käsi sydämelle painettuna ottaa syvään kumartaen vastaan tämän suudelma ylhäisen seurueen muiden jäsenten vain notkistaessa oikean polvensa. Keisarinnalle ei osoitettu mitään erikoista kunnioitusta. Justinianuksen, vieläpä Teodorankin edessä täytyi korkeimpaankin arvoluokkaan kuuluvien henkilöitten langeta maahan suu lattiaa vasten ja kädet ja jalat ojennettuina sekä painaa suudelma keisariparin purppurajalkineihin. Majesteettia kohdeltiin äärimmäisen kunnioittavasti; jokainen nimitti itseään hänen nöyräksi palvelijakseen. Varsinkin Teodora oli tässä suhteessa hyvin ankara. Läsnäolijoitten pilkkanaurun ja häväistysten kaikuessa hän ajoi sivistymättöminä pois kaikki ne, jotka sattuivat rikkomaan hovisääntöjen pienintäkin yksityiskohtaa vastaan. Ennenkuin saattoi tulla hovissa esitetyksi, täytyi sitäpaitsi odottaa pitkiä aikoja puheillepääsyä, ja Teodora erikoisen mielellään pitkitti näitä nöyryyttäviä odotusaikoja onnellisena — niinkuin eräs aikalainen sanoo — voidessaan muuttaa vapaan vakiomuodon alentavaksi orjuudeksi. Hänen luonaan käytiin muuten kunniatervehdyksillä, sillä tunnettiin hänen vaikutusvaltansa, hänen turhamaisuutensa, hänen kaikkivaltaisuutensa, ja oltiin selvillä siitäkin, että sellainen suosio, joka oli saavutettu ilman hänen myötävaikutustaan, toi mukanaan suuria vaaroja ja epäsuosion. Joka aamupäivä nähtiinkin hänen odotushuoneensa täynnä anojia, jotka odottivat siellä yhteen sullottuina kuin orjalauma. Bysantin ylhäisimmät aatelismiehet odottivat usein monta päivää peräkkäin puheillepääsyä kurkottautuen tuon tuostakin varpailleen, jotta heidät nähtäisiin tai jotta edes palvelevat eunukit huomaisivat heidät. Ja kun heidät lopulta päästettiin keisarinnan puheille, määräsivät hovisäännöt sielläkin hyvin tarkoin heidän liikkeensä ja sanansa. Heidän täytyi tyytyä vain vastaamaan keisarinnan kysymyksiin uskaltamatta koskaan ensin puhutella häntä. Ja tavallisesti kohtaus oli aivan lyhyt supistuen kaavamaiseen ja viralliseen keskusteluun.

Kaikki tällainen, joka kuohuttaa niin kovasti Prokopioksen mieltä, ei suinkaan ole niinkään merkillistä hovielämän piirissä, ja nämä yksityisseikat mainitaan, koska ne ennen kaikkea valaisevat sitä sulavuutta ja taitoa, jolla Teodora mukautui uuden asemansa vaatimuksiin. Osoittamatta pienintäkään väsymyksen merkkiä hän otti ja vaati itselleen osuutensa kaikista vallan ulkonaisista velvollisuuksista ja rasituksista. Hän ottaa kultavarvun vastaan ovenvartijan kädestä ja antaa sen virkaannimittämisen merkiksi palvelukseensa ottamilleen silentiaareille, hän istuu keisarin rinnalla valtaistuimella konsistoriumissa ja ojentaa ylhäisönaisille dalmatikan[4] ja pitkän valkoisen hunnun, kirjaillun vyön ja korkean päähineen merkiksi heidän korkeasta arvostaan. Hän päästää puheilleen lähettiläitä ja barbaarikuninkaita ja jakaa heille runsaasti lahjoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Houkuttelevan viehättävänä hän tuhlaa suosionosoituksia ja lahjoja sivistymättömille iberi- tai hunnikuninkaille. Kaikki saivat siten omin silmin todeta, kuinka suuri hänen mahtinsa oli ja kuinka määräävästi hän vaikutti keisarikunnan politiikkaan.

Kaikkialla hän tahtoi nähdä saman loiston ympärillään. Kun hän lähti Konstantinopolista viettääkseen joitakin viikkoja Pytonin kylpylässä, joka oli Bitynian muotikylpylaitos, oli hänellä mukanaan loistava seurue, kaksi ministeriä, joukko ylimyksiä, neljätuhatta kamariherraa, sotilaita ja henkivartijoita, niin että näytti siltä kuin olisi vietetty riemukulkuetta. Hänen loiston rakkautensa toi mukanaan yhä uusia vaatimuksia. Hän oli antanut Justinianuksen lahjoittaa itselleen suunnattomia tiluksia Kappadokiassa, Pontoksessa ja Paflagoniassa, valtavia alueita, jotka vaativat erikoista hallintoa ja joitten suuret tulot kuuluivat Teodoralle. Hän tahtoi yhä lisää. Hän rakasti rahaa ja koetti parhaansa mukaan keksiä uusia tulolähteitä, vieläpä peräti omavaltaisin keinoin. Hän jumaloi loistoa ja ylellisyyttä ja alkoi pian tuntea vastenmielisyyttä pyhää palatsia kohtaan pitäen tätä asuntoa, johon niin monet keisarit olivat olleet tyytyväisiä, liian pienenä ja yksinkertaisena. Hänen mielikseen Justinianus rakennutti suurilla kustannuksilla kaupungin ulkopuolelle kalliita huviloita, joissa hovi sitten vietti osan vuodesta. Näistä oli keisarinnalle mieluisin Hieriapalatsi. Se oli hieno loistorakennus Bosporin Aasian-puoleisella rannalla ja rakennettu aivan meren partaalle. Se oli viileä ja monin suihkulähtein kaunistettu. Monet tämän ajan runoilijat ylistivät säkeissään sen ihanuutta.

»Tällä paikalla», kirjoittaa eräs heistä, »kiistelevät luonnottaret ja vedenneidot, aallottaret ja metsänneidot vallasta. Kauneuden jumalattaren on ratkaistava, kenen on ensimmäinen sija, mutta hän ei tiedä, millaisen tuomion julistaisi, niin moninaisia ovat tämän paikan edut».

Muuan toinen lausuu ihastuksensa seuraavalla tavalla:

»Dafnen pyhä lehto, veden partaalla, kuinka suuri maalaiskukoistuksesi lieneekin, sinun on kuitenkin luovutettava minulle ensi sija. Tänne ovat metsänneidot ja aallottaret sopineet kohtauspaikan itselleen. He kiistelevät minusta. Mutta Neptunus on julistanut tuomionsa ja lahjoittanut minut puoleksi kummallekin».