TOINEN OSA: KEISARINNA TEODORA

1. Bysantin pyhä palatsi
2. Keisarinnan elämä
3. Pääkaupungin juoruja
4. Teodoran siveys
5. Vihreät ja siniset. Nika-kapina
6. Teodoran hallitus
7. Kostonhimoinen Teodora
8. Teodora ja Johannes Kappadokialainen
9. Teodora ja Belisarius
10. Teodora naisena

KOLMAS OSA: HURSKAS TEODORA

1. Teodoran hurskaus 2. Politiikkaa ja teologiaa 3. Munkki- ja apostolihahmoja 4. Paavi ja keisarinna 5. Teodoran kuolema

JOHDANTO

Teodora, Bysantin keisarinna, joka nousi hippodromin näyttämöltä Caesarien valtaistuimelle, on kyennyt kaikkina aikoina herättämään uteliaisuutta ja kiihoittamaan mielikuvitusta. Jo hänen eläessään aikalaiset olivat siinä määrin tyrmistyneitä hänen ihmeellisistä vaiheistaan, että Konstantinopolin juorukellot niitä selittääkseen keksivät mitä uskomattomimpia juttuja, jotka Prokopios[1] on huolellisesti säilyttänyt jälkimaailmalle Salaisissa muistelmissaan. Teodoran kuoltua sepitettiin hänestä yhä lisää taruja. Itämaalaiset ja länsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit koristelivat kilpaa hänen elämäntarinaansa romaanimaisilla yksityiskohdilla, ja juuri tämän isoisen maineensa vuoksi Teodora onkin ainoa Bysantin valtaistuimella istunut ruhtinatar, joka on yhä edelleen pysynyt tunnettuna, jopa suorastaan kansanomaisena.

San Vitalessa Ravennassa monikin kävijä koettaa tulkita hänen alttariholvin alla yksinäisessä kultamosaiikista välkkyvässä kuvassa näkyvien kalpeitten ja liikkumattomien kasvojensa arvoitusta. Pariisissa, jonne hän ilmestyi kolmisenkymmentä vuotta sitten Porte-Saint-Martin’in teatterin palkeille, ja jossa hän vieläkin elää kuin jumalolentona, hän kiihoittaa yhtäläisesti taiteilijoitten, näytelmäkirjailijain ja historioitsijain sekä välinpitämättömienkin uteliaisuutta. Ennen vanhaan, niinkuin Prokopios kertoo jokseenkin yksinkertaisesti, Konstantinopolissa kunnialliset ihmiset väistyivät hänen tieltään tavatessaan hänet, koska pelkäsivät hänen saastaisen kosketuksensa likaavan heidät. Meidän aikanamme ei enää tunneta sellaista pelkoa eikä sellaisia ennakkoluuloja. Päinvastoin Teodoran ympärillä leijaileva kevyt häväistysjuttujen tuoksu tekee hänet vain kiehtovammaksi. Hän on houkutellut peräkkäin sellaisten maalarien kuin Benjamin Constantin ja Clairin’in sivellintä, kiihoittanut Sardoun luovaa mielikuvitusta ja viehättänyt Sarah Bernhardtin naisellista kuvittelukykyä. Ei ole kauan siitä, kun luotiin mitä upein ja historian mukaisin näyttämölleasetus, jotta hän voisi esiintyä nykyajan nähtäväksi kyllin arvokkaissa kehyksissä, ja kokonaisen viikon ajan oli Teodoran siveyden pohtiminen erittäin suosittuna huvina »hyvin pariisilaisessa» keskustelussa.

Onkohan sitten niin varmaa, että me todella tunnemme tämän mainehikkaan keisarinnan, jota monet pitävät vain kuuluisana seikkailijattarena? Ja onkohan varmaa, että hän, jos nyt saattaisi puhua, olisi täysin tyytyväinen niihin melko romaanimaisiin piirteisiin, joilla vielä nykyjäänkin — samoinkuin ennen muinoin — liian usein koristetaan hänen kuvaansa? Kuinkahan lienee? On olemassa kaksi Teodoraa, toinen Salaisten muistelmien, toinen historian ilman mitään lisänimiä. Edellinen on tunnetumpi, ja hänen tarinansa on suorastaan arkipäiväinen, jos häneltä poistaa sen turmeltuneisuuden leiman, jonka Prokopios on antanut hänelle. Se on tarina tanssijattaresta, joka on myrskyisen elämän jälkeen löytänyt itselleen turvatun aseman ja tavattuaan vakavan miehen asettunut avioliiton ja uskonnon suojaan. Sitten on olemassa toinen Teodora, joka on vähemmän tunnettu, mutta mieltäkiinnittävä ja merkillinen toisella tavalla — suuri keisarinna, jolla oli Justinianuksen rinnalla huomattava asema ja joka usein otti vaikuttavasti osaa valtakunnan hallintoon, erikoisen älykäs ja voimakastahtoinen, itsevaltias ja ylpeä, väkivaltainen ja intohimoinen olento, monisärmäinen ja omituinen, mutta sanomattoman viehätysvoimainen.

Tämän jälkeen pyydän huomauttaa, että en lainkaan halua tässä vastoin kaikkea todennäköisyyttä esittää Teodoraa erikoisen kunniallisena ja hyveellisenä. Niinkuin nähdään, olen tässä teoksessa antanut paljon tilaa Salaisten muistelmien herkullisille yksityiskohdille, joskin olen koko ajan käsitellyt niitä tarpeellisen varovaisesti. Niin vähän minulla on halua kieltäytyä uskomasta niitä, että minusta päinvastoin tuntuu siltä, kuin voisi niiden nojalla — tarkkaavasti perehtymällä niihin — luoda Teodoran sielunelämästä hänen myrskyisinä nuoruusvuosinaan täydellisemmän kuvan kuin tähän asti on ollut mahdollista. On joka tapauksessa muistettava, että on toisiakin lähteitä kuin Salaiset muistelmat. Varsinkin viime vuosina on löydetty asiakirjoja, joitten perusteella saa vielä selvemmän käsityksen tästä kuuluisasta ruhtinattaresta. Paitsi hiljattain löydettyä elämäkertaa, jonka eräs hurskas munkki on kirjoittanut yhdeksännellä vuosisadalla Teodoran sedästä apotti Teodoros Khoralaisesta, on ilmestynyt »Pyhien itämaalaisten elämäkertoja», jotka muuan keisarinnan uskottu, piispa Johannes Efesolainen, kirjoitti kuudennen vuosisadan keskivaiheilla, ennen painamattomia katkelmia saman tekijän Kirkkohistoriasta ja se salanimellä julkaistu kronikka, jonka tekijäksi mainitaan Sakarias Mytileneläinen. Muitakin samanaikuisia teoksia, kuten patriarkka Severiuksen ja monofysiittiapostoli Jakob Baradaeuksen elämäkerrat, on julkaistu tai käännetty syyrialaisten käsikirjoitusten mukaan, joihin ne olivat olleet kätkettyinä ja unohtuneina, ja ne esittävät peräti omituisella tavalla sen osan, joka Teodoralla on ollut uskonnollisissa ja valtiollisissa asioissa. Näitten lisäksi on mainittava muita kirjailijoita, kuten Johannes Lydus, tai Malalaksen uudet katkelmat, mainitsemattakaan keisarikertomuksista, joitten väsyttävä sanarikkaus, niin ylen määrin kuin niissä viliseekin mieltäkiinnittäviä tietoja, on saanut monen menettämään rohkeutensa, sekä lopuksi Prokopios itse, joka on onneksi kirjoittanut muutakin kuin Salaiset muistelmat. Ja kaikista näistä ilmenee, jos viitsii vaivautua huolellisesti tutkimaan niitä, erinäisiä tosiseikkoja, jotka asettavat Justinianuksen ajan henkilöt hieman toisenlaiseen valaistukseen kuin missä me olemme tottuneet näkemään heidät.

En mainitse tällaisia seikkoja saadakseni turhamaisen mielihyvän loistaa tietorikkaudella. Tämän teoksen loppuun ei ole liitetty minkäänlaisia selityksiä eikä otteita toisista teoksista; olen ennen kaikkea halunnut kirjoittaa Teodoran romanttisen ja vaiherikkaan elämäntarinan. Tämä tarina, jonka olen koettanut esittää niin elävästi ja huvittavasti kuin mahdollista, on kuitenkin siitä huolimatta tosi. Pyydän lukijoitani ystävällisesti uskomaan, että jokainen yksityiskohta, joka tässä mainitaan, perustuu varmoihin todistuskappaleisiin, sekä että nekin otaksumat, joita joskus uskallan esittää, voidaan tarvittaessa tieteellisesti todistaa.[2] Sanalla sanoen en ole tahtonut esittää vain Teodoran romaania — toiset ovat suorittaneet sen, ja suorittaneet erinomaisesti. Mutta koettaessani kuvata niitä eri ympäristöjä, joissa hän eli, levotonta sirkusta, jossa hän vietti myrskyisen Huoruutensa, kaavamaisen juhlallista ja upeaa palatsia, jossa hän hallitsi elämänsä kukoistusvuosina, levotonta ja monivivahteista kirkkokuntaa, jonka huolet ja menestys kiinnittivät voimakkaasti hänen mieltään aina hänen kuolemaansa asti, sekä koettaessani piirtää niitä henkilöitä, jotka elivät ja liikkuivat hänen ympärillään, hänen puolisoaan Justinianusta, hänen suosikkejaan Petrus Barsymesta ja Narsesta, hänen uskottua ystävätärtään Antoninaa, hänen vastustajiaan Johannes Kappadokialaista ja Belisariusta, hänen suojattejaan Antimusta, Severusta, Johannes Egyptiläistä ja Jakob Baradaeusta, on minusta tuntunut siltä, kuin pitäisi Teodoran arvoituksellisen ja vastakkaisia ominaisuuksia sisältävän olemuksen juuri tällä tavoin esiintyä oikeissa kehyksissä ja historiallisesti totuudenmukaisena.