Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua, ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin, hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli. Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; — näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin, hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!
XVII.
Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa kahden kesken talossa.
Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia — vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.
Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.
»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»
»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.
»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.
»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on poissa.»
»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva
Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.