»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.
Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin. »Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä uteliaisuudesta.»
»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»
»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen; hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen, mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»
»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»
Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta takaisin kukkavihko kädessään.
»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.
Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»
»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle vai minulle?»
»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut niitä sedällenne?»
»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja panette ne veteen?»