Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut
Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.
»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»
»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».
Rouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.
Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä, joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.
— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani, niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»
Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta suvantoon ja nosti airot vedestä.
»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole ollut siihen tilaisuutta.»
Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen nauraen syrjään.
»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan, Stella? Mikä sinun on?»