»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —
Leycester.»
»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella. Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»
Neito puristi hänen kättään.
»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me huolehdimme.»
Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi »sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»
»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos! Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»
»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.
»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»
»En, en», vastasi Stella hätäisesti.
»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.
»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?
Tarkoitan sisartani Liliania.»