»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka kaunis ja rakastettava hän onkaan!»
»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»
»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.
Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas. En ole kertonut hänelle.»
»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.
»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä? Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»
Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin pitkään aikaan — kenties en koskaan!»
»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt! Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta tuntunut, niin ymmärtäisit.»
»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.
»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla pian, Stella.»