»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?
Minä olen hyvin onnellinen.»
»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin hirvittävä?»
»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»
»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua — meitä!»
»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»
»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra Brown.»
»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»
»Että olisin herra Wyndward —»
»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja purskahtaen nauramaan.
»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos, Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin, Stella?»