»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen. »Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla; kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen Italiassa, tiedäthän.»
»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»
»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan johtuvat velvollisuudet’.»
Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen häntä uudessa valossa.
Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja osasi ilmaista ajatuksensa.
»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja, enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin, tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»
»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.
»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.
Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»
Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn; hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.