He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan; sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo kohonnut puiden yläpuolelle.»
»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan, haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani. Olen itsekäs, enkö olekin?»
Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato alkoi.
Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni. »Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»
Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.
»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa sanani:
»Osamme olkoon puute, rikkaus, rajaton riemu taikka murhe, mut rakkaus meidät yhteen liittää, ja kuolo yksin liiton murtaa.»
Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen olkaansa.
Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä, tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui, ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä pudonnut.
»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.