Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,
päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.
»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.
Muistanette, että olemme täällä kahden.»
»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä olisi suojelija mukananne.»
»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!» Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.
Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin; sellainen on lady Len—»
Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan; mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä suulleen.
»Mitä teillä on sanomista minulle?»
Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta hän hillitsi itsensä.
»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi, säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.
»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»
Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»