Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»
»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.
»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»
»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt. En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske raha-asioita.»
»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa matkaani!»
Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan ja väistyi syrjään tieltä.
»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti, mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.» Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.
Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella, kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.
»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»
Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti. »Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin minun mielipuuhani».
Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.