»Olen hyvin iloinen siitä, ettette ollut», sanoi Frank hiljaa.
»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen.
»Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»
Jasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki kiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän. »Saanko tulla sisään?»
»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te pääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi vihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse hänelle mitään?»
»Saatte aina luottaa vaiteliaisuuteeni», vastasi Jasper.
Stella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja vaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui tapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki myöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse yläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»
»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa käsivarteen.
»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän tarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»
»Hän ei pidä loordi Trevornesta», huomautti Stella.
»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole erikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»