Stella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen kärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan työhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen. Jasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta, vastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn käskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa ja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän ei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja astui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper laski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle hänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa tarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä tyttö, Jasper!»
Jasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa alitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja rikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»
»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella. »Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin; emmekö voikin, setä?»
Kuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja äänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin, Jasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan katkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään synkät huoneeni iloisemmiksi.»
»Aiotteko matkustaa Lontooseen?» tiedusti Stella, siirtyen ovelle.
Jasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen kaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.
»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen kättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»
Adelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät loistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja se pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta — hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan omakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi Trevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti ja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo toinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista silmistä.
»Antakaa minulle minkä haluatte», hän pyysi. »Tässä on veitsi.»
Stella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko punainen?» hän kysäisi.