»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää järkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella — neiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä maksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja toivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan sitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella, jos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on tapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette voi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»
Stella kääntyi hetkiseksi katsomaan häntä ja pudisti päätään.
»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai tarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen aina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni on joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän läheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun ja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut itselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun täytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»
Hän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei tyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?
Sillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella oikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja laskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin hänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet rakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka pieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!
»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille enemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole arvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen ottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole saavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni — ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.
Vieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän seisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle tuskaa.
»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä niinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole mitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei mitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on sinulla minulle sanottavaa?»
XXI.
Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se lievensi hänen vastaustaan.