Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi, ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».
»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»
»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.
»Sitten on parasta sähköttää.»
»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».
»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»
Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.
— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.
»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen teeskenneltyä.
Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.
Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.