»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi
Leycester.
»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen luullut.»
Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.
Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka, kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.
IV.
Kreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi katsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»
»Niin», myönsi kreivi huokaisten. »Mistä se johtunee? Tiedätkö?»
»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään erikoista päivällisaikaan.»
»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi suruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä vieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»
»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen kuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»