Stella antoi hänelle pienen käsilaukun, jonka hän otti kerkeästi vastaan.
»Sepä on näppärä, ei ensinkään liian iso! Jaksan helposti kantaa ne molemmat. Pysy reippaana, Stel!» lisäsi hän, hymyillen rohkaisevasti lähtiessään viemään laukkua.
Kehoitus ei ollut kokonaan tarpeeton, sillä kun Stella meni alakertaan ja näki maalaustelineensä edessä seisovan vanhuksen olivat kyyneleet kihota hänen silmiinsä. Hänen onneaan synkisti hyvin tuntuvasti se, ettei hän voinut mennä sedän luokse, kietoa käsiään hänen kaulaansa ja kuiskata: »Setä, tänään vihitään minut ja loordi Trevorne; anna minulle siunauksesi, setä-kulta!»
Frank tuli sisään, ja he kävivät syömään aamiaista. He olivat kaikki hyvin vaiteliaita; vanhus oli vaipunut haaveiluihinsa, ja molempia nuoria piti hiljaisina syyllisyyden tunto.
Niin pian kun ateria oli päättynyt, käytti Frank ensimmäistä sopivaa tilaisuutta kuiskatakseen Stellalle: »Sain juuri äsken tietää, että Adelstone-vintiö on matkustanut Lontooseen. Pelkäsin melkein, että hän voisi viimehetkellä sotkea suunnitelmamme, mutta pappilan renki kertoi, että Jasper Adelstonen oli pitänyt asioittensa vuoksi mennä Lontooseen.» Oltuaan sitten hetkisen vaiti hän jatkoi: »Mielestäni ei meidän ole hyvä lähteä yhdessä, Stel. Minä menen heti, ja sinä tulet perästä. Vältä joka tapauksessa kohtausta rouva Penfoldin kanssa; hänellä on tarkat silmät ja tänä aamuna on kasvojesi ilmeessä jotakin, mikä saattaisi herättää hänen uteliaisuutensa.»
Vähän ajan kuluttua poistui Frank huoneesta, ja Stella jäi kahden setänsä kanssa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, ei hän saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, joka äänettömästi ja kärsivällisesti puuhaili maalaustelineensä ääressä. Vihdoin Stella meni seisomaan taiteilijan viereen.
»Sinä näytät tänään kalpealta, lapsi rakas», virkkoi vanhus taputtaen häntä olalle. »Mene juoksemaan vainioille, niin että saat hieman väriä poskiisi! Minä kaipaan sitä.»
Stella otti hattunsa, joka aina oli käsillä valmiina siepattavaksi, suuteli ääneti vanhusta ja lähti huoneesta. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli raitilla ja kiiruhti valtatielle, jossa Frank odotteli.
»Meillä ei ole kovin paljoa liikaa aikaa», huomautti poika ottaen laukut ja lähtien edelle. Mutta Stella pysähtyi hetkiseksi katselemaan taakseen; hänen sydäntään kouristi, ja vasta sitten kun Frank tarttui häntä käsivarresta, lähti hän astelemaan asemaa kohti. Mutta kun he olivat saapuneet sinne ja matkaliput oli ostettu, teki mielenkiihtymys hänet reippaaksi. Frank, joka kantoi molempia laukkuja, tähysteli valppaasti ympärilleen, näkyisikö kenties joitakuita tuttuja, valmiina selittelemään heille matkan tarkoitusta. Mutta asemasillalla ei ollut ainoatakaan kyläläistä, ja Frank huokaisi helpotuksesta, kun juna porhalsi asemalle. Ylpeänä kuin salaliiton ohjaaja ja valvoja ainakin hän auttoi Stellan vaunuun ja aikoi juuri mennä itse jäljessä, kun hänen luoksensa saapui palvelija.
»Oletteko herra Etheredge — herra Frank Etheredge?» kysyi mies, kohauttaen hattuaan.