»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen rämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun kiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään oli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen elinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»
»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on ikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin ajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän pitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu lyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»
»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero koskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta minä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät itsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs turmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi. Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut luonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden ihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni menettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi murheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen tarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta. Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä valuneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»
»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.
»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen hellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että kohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»
Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä katsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja parhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään rakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa, että he tapaisivat toisensa pian.
»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän, pakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi. Sinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan myöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö tarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa samalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset tytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä, todennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin, rakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja kirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot siitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn aina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi hyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat sinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»
Tyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä koskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin luomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.
»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua, kun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä, näkemästä häntä niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta, isä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion työskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen kasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen kirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä kykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»
»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä hänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty, hänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui haudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.