He jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi, puhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä onnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison portin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen: »Olomme perillä, Stella.»
Kyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti kelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy, tulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja tirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova ilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun keskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä. Sitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös ja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi valaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen johtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva nainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold Etheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan liukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.
»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen pudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka myötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.
»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella, melkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja kärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara isku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin hyvissä voimissa vielä nytkään.»
Nainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen kuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui joltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt hänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut vilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi johtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua katsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan käsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»
Tyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa vasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia askelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti hänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.
»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi sairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn myötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.
Stella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei ainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä tavalla.
Naisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän olet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia erikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme kitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun ovelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän tälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen! — Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et syö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan. Täsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava. Hyvää yötä!»
Siten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä kolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä surkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia; sillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli mahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi kenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä tunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren salakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta isälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän tiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut parasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö kärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle olevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet mieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä hänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä hänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä lähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että hänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi opistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon elämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli aika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan hehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä hänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa, hellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.