II.
Oli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän, mänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella koukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen jonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta ulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja keltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan hehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti kaukainen Lontoo.
Näky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa sekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli itse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan taiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa olevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä, tuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin velttona riippuvassa kädessään.
Tietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas, hoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea, pehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät aina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt, joita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.
Huone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen taidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä. Valmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan niitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty sinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja kirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan tuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen äärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Vanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon kauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon kumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja kävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen, taitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti taivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan sen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois siveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni — hajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista — huoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui jälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.
Hän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa, ettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja hitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi kynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen ikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä istuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.
»Oletteko James Etheredge?» hän kysyi.
Taitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön ääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi seisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni. Olen James Etheredge.»
»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö koruttomasti.