»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana. Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»
Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni, hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»
Lady Wyndward huokaisi.
»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären kanssa?»
»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja juuri se on vikana.»
»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan; pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»
»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli jotakin liikuttavaa.
»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka, joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten tavoin.»
»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»
»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa: älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa, mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»