Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Kuului askelia — kiireisiä, meluisia — portaista; malttamaton, käskevä ääni kysyi jotakin; sitten tempaistiin ovi auki, ja loordi Trevorne tuoksahti sisään.
Loordi Trevorne loi aluksi tuikean katseen ympäri huonetta ja kiiruhti sitten, vähääkään välittämättä Jasperista, huoneen poikki Stellan luokse, joka hänen saapuessaan oli vaistomaisesti liikahtanut häntä kohti, mutta pysähtynyt, jääden seisomaan kasvot kalpeina ja kädet tiukasti puristettuina ristiin.
»Stella!» huudahti Leycester. »Miksi olet täällä? Miksi et tullut Waterloohon? Miksi lähetit noutamaan minua?» Tyttö tarttui hänen käteensä ja loi häneen katseen, josta kuvastui sellainen tuska ja murhe, että hän tuijotti Stellaan hämmästyneenä.
»Teidät kutsuttiin minun käskystäni», selitti Jasper kylmästi.
Leycester vain vilkaisi häneen ja alkoi sitten jälleen tarkkailla Stellan kasvoja. »Miksi olet täällä, Stella? Onko jotakin tapahtunut kotona — sedällesi?»
»Herra Etheredge voi hyvin», pisti Jasper väliin, astahtaen likemmäksi heitä.
»Miksi vastaa tämä mies puolestasi? En ole kysynyt mitään teiltä, sir.»
»Siitä olen kyllä selvillä, mylord», vastasi Jasper, jonka pienissä silmissä välkkyi viha ja kiukku. »Mutta kun kysymyksenne ilmeisesti vaivaa neiti Etheredgeä, niin katsoin asiakseni vastata hänen puolestaan.»
Leycester hymyili, ikäänkuin olisi saanut jonkun omituisen mielijohteen. »Näyttepä todella pitävän sitä omana asiananne», hän huomautti levollisen ivallisesti. »Kenties suvaitsette ystävällisesti pysyä hiljaa.»
Jasperin kasvot kävivät kalpeiksi ja sävähtivät. »Olette minun asunnossani, loordi Trevorne.»