Vastaus tuli hiljaa, mutta selvästi. »Se on totta. Minusta tulee hänen vaimonsa.»
»Se riittää. Väität sen tapahtuvan omasta vapaasta tahdostasi. Minä en sitä usko. Olen varma siitä, että tämä mies on jollakin tavoin pakottanut sinua. Mitä keinoja hän on käyttänyt, sitä en voi arvata. Tunnen, ettet sinä tahdo ilmaista sitä minulle ja että hän valehtelisi, jos kysyisin häneltä. Mutta se riittää minulle. Stella — nimitän sinua niin viimeistä kertaa — sinä olet pettänyt minua; olet pitänyt tätä seikkaa salassa minulta. Antakoon Jumala sinulle anteeksi! Minä en voi!» Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa ja poistui huoneesta.
Frank juoksi häntä vastaan, kun hän aukaisi oven. »Oi, loordi
Trevorne!» huudahti poika.
Leycester pysähtyi hetkiseksi, laskien kätensä Frankin käsivarrelle. »Mene hänen luokseen!» käski hän. »Hän on valehdellut minulle. Hänen ja tuon miehen välillä on jotakin. Minä näin hänet viimeisen kerran.» Ennenkuin Frank ennätti sanallakaan pyytää selitystä tai koettaa suostutella häntä, sysäsi hän pojan syrjään ja meni ulos.
XXX.
Leycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja päästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut, kuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun ihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä hän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni erääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin. Sytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan hän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku syy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi kerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta onnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut helpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota hän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford. Vihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja kiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä vastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi ulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin hän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen rinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku, suloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa hänen korvaansa.
Hän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan Wyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja antautui katkeran epätoivon valtaan.
Päivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi pengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla, päivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän nojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen silkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen ilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa, huulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa huokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana kreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.
Puhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän väliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran, kun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot olivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen emännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä veltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi kaikkea.
Pian lady Wyndward joutui Lenoren äänen kuuluville.