»Näytät tänä iltana rasittuneelta», sanoi viimeksimainittu.
Kreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi, katsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet varsin pirteän näköinen, Lenore!»
Lady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi kipeä?»
»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär huokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».
»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista käsivarresta.
»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan, että jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti eilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»
»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi, huulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta tai kerskailevalta.
Kreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore.
Mistä sinä sitä päättelet?»
Lenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni kuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin huomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli Leycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.
Lady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen käsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin on tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten tiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä neuvo.»