»Ley, Ley, sinä raatelet minua! Kenestä puhut?»
»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko maailmassa on minua varten?»
»Lenorestako?» kuiskasi Lilian epäillen.
»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella
Etheredgestä; häntä minä ajattelen.»
Lilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi,
Ley! Kerro minulle kaikki, rakas!»
»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi kertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani nimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun täällä!»
»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se —”oliko se viisasta, Ley?»
»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester. »Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en ikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan häntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin olen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille ajautunut laiva, ja se on lopussa!»
Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän ajatteli naisten tapaan.
»Entä hän, Ley? Kuinka hänen laitansa on?»