Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän», huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen menettänyt?»
»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt. Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä särjet hänen sydämensä.»
Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’, niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut. Lilian, sinä et tunne minua —»
Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan häntä!» kuiskasi Lilian.
Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle, että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja, ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»
»Ei, ei; niin et saa sanoa.»
Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita! Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä, sinä, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa! Olenko puhunut selvästi?»
Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se totta?»
»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»
Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas, rakas ystävä», nyyhkytti hän.