Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.
»Olet tullut tänne — näin myöhään!»
»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun. »En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»
Stellan huulet liikahtivat. »Kenties.»
Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»
Stella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.
»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.
Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi, Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»
Stella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.
»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa! Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin vilpitöntä kuin hänen!»