Tyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan väikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään Jasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.
»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä sanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa, armaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»
— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein odottanut.»
»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla on oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e
»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin? Enkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan unohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»
»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan, ankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»
Oli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta häneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.
»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan voisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse sinulle mitään?»
»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se merkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että puhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä, ja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»
Mies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu.
Käsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika.
Sinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen,
että menemme pian avioliittoon?»