»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai — kuin haamu? Säikäytit minua.»
Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että Lenore rakasti häntä.
»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi minut tänne. Keitä täällä on?»
»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.
Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina. Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti paras ja herttaisin kaikista muista.
»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä. Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.
Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!» kertasi hän huoahtaen.
Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.
»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö niin kuihtuneelta, mylady?»
»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»