Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»
»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»
»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»
»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri niin. Eteenpäin!»
He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti tervetulleet.»
Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento, pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan, mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.
Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen, viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme. »Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.
Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen — sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti häntä.
»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman. Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»
Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.