»Darlingford Courtissa, mylord.»
»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»
Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»
Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»
Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia, kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen. Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle neuvonut.
Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.
Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on majatalo — tai jotakin sentapaista.»
Siihen Leycester tyytyi.
Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.
Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti, »tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja olla siellä yötä.»