»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.
Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään, jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle koittaisi.
Vihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.
»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»
»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja hänen silmänsä välähtivät.
»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi minut?»
Lenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin iloinen.»
Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»
Lenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.
»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko minua!»