Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.
Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla totta, Lenore? Sinä!»
Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin; kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina. »Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä tiedät sen!»
Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle anteeksi!»
Se oli outo purkaus sellaisella hetkellä.
»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti suudellessaan neitoa.
»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin verraton».
Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton! Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.
»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle. Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.
Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.