»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys, hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä, ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»
Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»
»Muutamia tunteja!»
»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»
Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär. Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»
»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»
»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja valmistautui lähtemään.
Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»
Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»
Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on tehtävä vanukasta.»