»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»
Stella pudisti päätään. »Ikävä kyllä, mutta en voi.»
»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»
»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.
»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja osoittaen ruoskallaan.
»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja ensimmäisestä portista. Tulettehan?»
»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.
Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä, joka oli jo lähtenyt.
Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun matkan päästä.
»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon kuluisi äärettömän paljon aikaa.»