»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö entisiä iloisia huvituksianne?»
»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt ystävän, jota saan rakastaa —»
Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt —»
»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.
»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»
Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»
»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»
»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko paljon.»
»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»
»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»
Loordi Trevorne mietti hetkisen. »Adelstone, Adelstone. En tunne häntä.»