»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.
»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija, vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi valmiiksi?»
»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.
»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.
»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän saavuttuanne häärimään ympärilläni».
»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti
Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»
»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen nurmelle.
Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan näköalaa.
»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää; muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»
»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.