»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten
Stellaa kiinteästi.
»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä, kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on Lilian, eikö niin?»
»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi. »Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»
»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.
»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»
»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme Firenzessä tanssiaisiin.»
Lordi Trevorne katsahti häneen.
»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä; ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin halvaksi ja mitättömäksi.»
»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.
»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt, että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja perin turmeltunut mielenlaatu?»