»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi tapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an väkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät hyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa. Kaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran: suokaa anteeksi.»
Hän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa, jäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.
»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että pyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut täällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi tullutkaan!»
»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen Jasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa kotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»
Jasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä kerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.
Loordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä hetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan, tehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa vastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»
Jasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla huulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi kannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.
IX.
»Kuka on ’Lenore’, setä?»
Oli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat avoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena muistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset tapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten väliseen kohtaukseen saakka.