Vanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin, kenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar — hän on lumoojatar.»
»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö hän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä, vai mitä hän tekee?»
»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen taidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän ei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen taitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja kehumatta hyvin kaunis —»
»Minkä näköinen hän on?» pisti Stella vienosti väliin.
»Hän on hyvin vaalea, tukka kultaa, silmät violetit.»
»Violetit!»
»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä violetinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen suunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista, joka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso, mutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen pelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että liioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»
»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen halukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista sanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»
»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni mies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»
»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.
Onko hän myöskin viehättävä?»