Stella hypähti seisoalleen, ja häneltä pääsi pieni naisellisen ihastuksen huudahdus. »Kas, nehän ovat virkattuja!»
»Virkattuja, niinkö, neiti? En tiedä. Ovatko ne sitten hyviä?»
»Hyviä!» huudahti Stella, »ne ovat kauneita, viehättäviä, taivaallisia.
Lainaatteko ne minulle?»
»En, annan ne teille, jos suvaitsette ottaa ne vastaan, neiti Stella», selitti kelpo nainen, ylväästi hymyillen.
»Ei, ei; ei millään ehdolla, mutta mielelläni niitä käytän, jos siihen suostutte», vastasi Stella, ottaen pitkän pitsin ja kiertäen sen kaulaansa. »Oi, kuinka se on kaunis! Se tekisi halvimmankin puvun komeannäköiseksi! Pidän sitä kyllä hyvin varovasti, varmasti pidänkin.»
»Mitä joutavia, rakas neiti Stella! Onpa hauska, että tulin ajatelleeksi niitä. Ja nyt tarvitsette hansikkaat — malttakaapa kun katson — kas niin, teillä on kerman väriset; ne sopivat puvun kanssa yhteen, eikö totta? Menkää te nyt alas, ja minä tarkastan vaatekappaleet ja kiinnitän pitsit. Kartanoon! Olen niin hyvilläni, neiti Stella.»
»Niinkö?» sanoi Stella vienosti, mennen alakertaan. »Mutta minä en tiedä, olenko hyvilläni vai pahoillani!»
X.
Kartanon tornikello löi puoliseitsemän, ja sen helähdys kieri värähdellen laaksoon. Herra Etheredge seisoi ovella puettuna juhlapukuun, joka, vaikkakin se oli vanhaa muotia ja käyttämisestä kulunut, teki hänet tavallista arvokkaamman näköiseksi. Vaunut odottivat oven edustalla, ja vilkaistuaan kelloonsa vanhus astahti portaita kohti. Mutta samalla näkyi ylhäällä valoa ja kuului askelten ääniä. Seuraavalla hetkellä luuli hän näkevänsä unikuvan, joka leijaili alas hänen luokseen.
Stellalla oli yllään kermanvärinen silkkipukunsa; erinomaisen hieno pitsikaulus ympäröi hänen hentoa, viehättävää kaulaansa, ja hänen hiuksissaan oli punainen ruusu; mutta maalarin katse kiintyi hänen ihastuttaviin tytönkasvoihinsa. »Mitä olet itsellesi tehnyt, lapsi?» huudahti hän, silmät levällään ja teeskentelemättömän kummastuneena.