»Olen odottanut, mutta en halunnut lähettää noutamaan teitä», selitti lady Lilian. »Onko teillä ollut hupaisa ilta?»
Stella istahti sohvan vieressä olevalle matalalle tuolille, katsoi hymyillen Lilianin viehättäviä kasvoja ja virkkoi: »Minulla on ollut ihmeellinen ilta!»
Lady Lilian katsahti häneen kysyvästi.
»Ihmeellinen», toisti Stella avoimesti. »En nimittäin koskaan ennen ole ollut tällaisissa paikoissa; kaikki tuntuu niin suurenmoiselta ja kauniilta — enemmän kauniilta kuin suurenmoiselta kylläkin — että tuskin voin uskoa sitä todelliseksi.»
»Se on todellista — liian todellista», huudahti lady Lilian, hymyillen ja hiljaa huokaisten. »Te tietysti pidätte sitä hyvin sievänä, mutta minä — arvaatteko, mitä minä ajattelen?»
Stella pudisti päätään.
»Kun minä katselen täältä pientä majaanne, niin mietin, kuinka kaunista, kuinka herttaista täytyy teidän elämänne olla.»
»Minun!» huudahti Stella. »Niin, niinpä kylläkin, se on hyvin herttaista. Mutta tämä on ihmeellistä.»
»Senvuoksi että ette ole tottunut siihen», huomautti lady Lilian. »Oi, te kyllästyisitte siihen pian, uskokaa minua. Mutta kertokaapa, mitä kenestäkö piditte! Toivoisin, että lady Lenore Beauminster miellytti teitä; eikö hän olekin viehättävä?»
»Kyllä», vastasi Stella; »hän on kuin kuningatar, mutta kauniimpi kuin useimmat kuningattaret ovat olleet».