»No niin, minä koetan», myöntyi Stella, meni huoneen toiselle seinustalle, aukaisi pienen pianon ja alkoi soittaa erästä Schubertin sonaattia. Soitettuaan sen loppuun hän lauloi Gounodin »Ave Marian»; ja sekä laulaja että kuuntelija olivat niin syventyneet musiikkiin, ettei kumpikaan heistä huomannut, kun loordi Trevorne astui hiljaa huoneeseen.
Aavistamattakaan hänen läsnäoloaan Stella lauloi loppuun, viimeiseen, kauniiseen, pitkään huokaukseen saakka; sitten hän kääntyi ja näki loordi Trevornen, mutta ei liikahtanut paikaltaan — kalpeni vain ja tuijotti häntä silmiin.
Loordi Trevorne ponnistihe ja mursi lumouksen liikahtamalla. Mutta hän ei heti puhutellut Stellaa, vaan kääntyi Lilianiin.
»Toin sinulle jotakin», hän sanoi hiljaa, näyttäen herra Etheredgen maalausta.
»Saanko sen?» huudahti lady Lilian riemastuneena. »Oi, Leycester, se on sievä! Se on ihana! Tiedän, kuka sen on maalannut — setäsi, Stella! Niin, kyllä minä tunnen!»
»Olet oikeassa», myönsi Leycester nauraen. Sitten hän astahti Stellaan päin.
»Kuinka voin kiittää teitä?» hän virkkoi hiljaa. »Te lauloitte kauniisti. Ettekö laulaisi vielä?»
»En, en laula», kuiskasi Stella.
»Ettekö? En sitä odottanutkaan, mutta kuitenkin olisin valmis uhraamaan paljon kuullakseni teidän laulavan kerran — vain kerran vielä.»
»En laula», toisti Stella, mennen takaisin tuolilleen.